Olin alkukeväästä Tukholmassa pari päivää ja käytiin syömässä pienessä O Mamma Mia -nimisessä pizzeriassa, jonka ruokalistalla oli 25 erilaista vegaanista pizzaa. Pizzeriasta sai siis muutakin ruokaa. Pois lähtiessämme kysyin omistajalta, noin viisikymppiseltä mieheltä, mistä tämä on saanut idean myydä vegaanisia pizzoja. Hän kertoi olevansa itse vegaani, oli ollut sitä jo yli 20 vuotta, jos oikein ymmärsin. Saatoin ymmärtää väärin, sillä keskustelu käytiin ruotsiksi ja vaikka sen ihan kohtuullisesti hallitsen, niin mies puhui hieman epäselvästi.
Tuota pizzeriaa sitten mainostettiin vegaanien keskusteluryhmässä, josta keskustelu kääntyi aika nopeasti ihasteluista siihen, että paheksuttiin vegaanin myyvän jotain muitakin tuotteita kuin pelkkiä vegaanipizzoja.
“Mielestäni ihmistä, joka ostaa ja myy eläintuotteita, ei voi sanoa vegaaniksi.”
“en oikein ymmärrä miten vegaanin etiikkaan mahtuu epävegaanisen yrityksen perustaminen: jollei vegaaninen pitseria olisi ollut kannattava miksei kehitellä toisenlaista vegaaniravintolakonseptia, pitsoilla tai ilman?”
Joopa joo. Jos ei alkuun olisi mainittu lainkaan pizzerian omistajan olevan vegaani, olisivat kommentit jääneet hymistelyn tasolle. Ihanaa, pizzaa! Mutta kun omistaja kehtaa väittää olevansa vegaani ja myy ravintolassaan myös eläinperäistä ruokaa, niin vegaanipoliisien lauma hyökkää ärhäkkänä paikalle määräämään, kuka onkaan oikea vegaani.
Toiset vegaanit on yleensä se suurin syy, miksi en halua tehdä omasta veganismistani mitään numeroa. Ei voi koskaan tietää, millainen pässi on maineeni pilannut jo etukäteen.
Q: "How do you find the vegan at the dinner party?"
A: "Don't worry, they'll let you know"
